Kasvoin peläten kananmunia.
Ei siksi, ettenkö olisi pitänyt niistä – rakastin niitä. Munakokkelia, paistettuja, haudutettuja, paahdettuja, mitä ikinä keksitkin. Mutta jossain vaiheessa 1980-lukua viesti alkoi levitä taloudessamme kuin hitaasti liikkuva virus: kananmunat tukkivat valtimosi. Kananmunat ovat sydänkohtauksia lautasella. Keltuaista ei pitäisi koskaan syödä.
Äitini heitti pois jokaisen keltuaisen, jonka löysi. Hän rikkoi kananmunan, erotti valkuaisen kirurgin tarkkuudella ja paistoi surullisen, läpikuultavan kiekon, joka ei maistunut miltään ja jätti minut nälkäiseksi tunnissa. Hän teki sen rakkaudesta. Hän teki sen, koska hän uskoi, että se pitäisi meidät hengissä pidempään.
Sitten tiede muuttui.
Ja
